25 Hei

Tällä viikolla viikon idyllissä pureudutaan siihen, mikä Idyllihuoneeksi valjastetun Omatila-gallerian idea oikeastaan onkaan: yleisön mahdollisuus vaikuttaa Turku Biennaaliin.

Omatila-galleria on siis museon sisällä palveleva oma näyttelytilansa, johon on aina vapaa sisäänpääsy. Galleriaa on käytetty monimuotoisesti erilaisena näyttelytilana taiteilijoille kuten Maaret Syväoja ja Pete Koivunen, ja lisäksi se on myös tarjoillut Aboa Vetus & Ars Novan monien projektien lopputulosta, kuten Mieleni Maut, joka loppuvuodesta 2012 esitteli museossa toteutettua työpajaprosessia Turun kaupungin Pohjolan lähipalvelualueen kotihoidon työntekijöiden ja taiteilija Mary Hyunhee Songin yhteistyön tuloksena. Kaiken kaikkiaan Omatila on siis tilana valjastettu vuosien aikana moneen, ja tänä kesänä se saikin tehtäväkseen olla aloitushuoneena Turku Biennaaliin, sillä sijaitsevathan näyttelyä valottavat seinätekstit juuri Omatilassa. Tämän lisäksi tässä Idyllihuoneessa on mahdollisuus rentoutua vaikkapa keinutuolissa kiikkuen ja Turku Biennaali-katalogia lukien.

Yksi Omatilan silmiinpistävimmistä elementeistä on Idylliskaala, joka tervehtii kävijää sisäänkäyntiä vastapäätä olevalla seesteisen harmaalla seinällä. Museon kävijöillä on ollut aina Turku Biennaalin aukeamisesta toukokuun alussa lähtien mahdollisuus sijoittaa kuvakortteja skaalalle arvioiden ne joko idyllisimmiksi, idyllisemmiksi tai idyllisiksi. Joka viikko seinä onkin täyttynyt kävijöiden tulkinnoista siitä, mikä onkaan hyvin idyllistä ja mikä ei niinkään.

Museokävijöiden mahdollisuus saada oma äänensä kuuluviin laajennettiin koskemaan myös yleisöäänestystä, jossa kävijät voivat äänestää suosikkiteostaan kaikkien Turku Biennaaliin teosten kesken. Valittu suosikkitaiteilija tullaan palkitsemaan elokuussa tuhannen euron arvoisella rahapalkinnolla. Äänestyspiste sijaitsee Ars Novan toisessa kerroksessa.

 

18 Hei

Turku Biennaali -näyttelyn teemana on tunnetusti idylli. 15 biennaalitaiteilijaa- ja taiteilijaryhmää ovat tarkastelleet sitä kukin omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Mutta mikä oikeastaan on itse idyllin historia?

Vaikka idylli sanana luonnistuu helposti myös nykyaikaiseen arkipäivän kieleen sanaparsissa kuten perheidylli tai luontoidylli, on sen alkuperä kuitenkin jo Antiikin Kreikassa, missä kreikan sanaa eidyllion käytettiin kuvaamaan erityisesti maalaiselämää ihannoivia runoja. Kirjaimellisesti käännettäynä eidyllion taipuu myös pieneksi kuvaksi. Idylli-runot ihannoivat siis rauhallista ja yksinkertaista maaseudun elämää.

Myöhemmin idylli käsitteenä alkoi kattamaan myös taiteen saran, jossa se saattoi tarkoittaa paimenta eläimensä kanssa kuvaavaa maalausta. Maalauksessa idyllimäisen harmonian muodosti ihminen, hänen eläimensä ja luontomaisema kuvattuna melko realistisesti. Idyllimaalausten ihmishahmot olivat monesti koruttoman yksinkertaisesti kuvattuja henkilöitä työnsä äärellä, esim. juurikin paimentamassa. Osa maaseudun idylliä olikin juuri näiden ihmishahmojen yksinkertaisuus, sekä vaatteiden ja ulkonäön, että heidän ajattelunsa ja luonteensakin osalta; heidän ajateltiin elävän hieman sivistymättömissä oloissa, kaukana esim. tieteen ja keksintöjen kosketuksesta ja heidän yksinkertaisen elämänsä uskottiin tyydyttävän nämä naivit, mutta onnelliset maalaiset.

Suomessakin idylli on monesti sidottu maalaiselämään: suomalaisen elämän on ajateltu olevan puhtaimillaan, aidoimmillaan ja rehellisimmillään maaseudun rauhassa fyysisen työn parissa. Koska suomalainen elämä on perinteisesti keskittynyt maaseudulle ja maamme kaupungistuminen on laajana ilmiönä melko uusi, on maaseudun idylli myös koskettanut monia sukupolvia läheisesti. Vasta 2000-luvun Suomessa maaseutu autioituu vauhdilla ja eläminen maasta ja sen antimista onnistu niukasti lähinnä erilaisten EU-tukien varassa, kun taas kaupungit kasvavat ja houkuttelevat yhä useampia muuttamaan lähemmäs palveluita. Voisi siis sanoa jopa, että moderni suomalainen idylli, ainakin väestöjakaumatilastoja katsellessa, löytyy enemmän keskisuuresta kaupungista kuin tyhjenevältä, mutta idylliseltä maaseudulta. Kuitenkin maaseutu, sen vehreä ja puhdas luonto, ja koruton, raskas elämä herättävät suomalaisia nostalgian tunteita ja jopa kaipuuta ”vanhaan hyvään aikaan”. Ei siis ole ihme, että kesämökit pitävät pintansa myös 2000-luvun teollisessa Suomessa: kesämökin yksinkertainen elämä, monille myös sähkötön ja vailla juoksevaa vettä rullaava arki, on vastapainoa kaupunkien hektisyydelle.

Turku Biennaalissa idylli löytyy sekä kaupungista että maaseudulta, kuten Silja Sallén teoksissa, ja myös eidyllionin pieninä kuvina, kuten Katarina Reuterin maalauksissa. Sekä idyllin menneisyys, että tulevaisuus otetaan näyttelyssä käsittelyyn.

Onko sinun idyllisi vanhan ajan nostalgiassa vai nykypäivän kaupunkielämässä? Vai kenties molemmissa?

11 Hei

Viikolla 28 viikon idyllissä tutkitaan koko Turku Biennaalin kantavaa teemaa – pohjoismaista idylliä. Mikä se oikeastaan edes on? Kuka sen määrittelee? Ja ennen kaikkea, onko sitä edes olemassa?

Tänä vuonnahan Turku Biennaali keräsi yhteen 15 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää eri puolilta Pohjolaa keskittyen teemaan idylli. Taitelijoille annettiin vapaat kädet aiheen tutkimisen suhteen ja lopputulos onkin näyttelyn verran laidasta laitaan tulkintoja idyllistä, niin henkilökohtaisista idylleistä ja omakohtaisista kokemuksista yhteiskuntakritiikkiin, kulttuurihistorian tarkasteluun ja filosofisiin teemoihin. Idylli on niinkin abstrakti käsite, että myös museon opastuksilla kuulee kävijöiden suusta hämmentyneen kysymyksen "niin mikä on idylli?". Teeman avaamista hämmentyneelle kävijälle ei välttämättä helpota fakta, että idylli on hyvin subjektiivinen kokemus, johon ei muiden tulkinnat idylleistä auta. Kuitenkin idyllin rikkauden teemana voi nähdä juurikin sen monipuolisuudessa: kukin saa itse päättää, miten aiheen kokee eikä painetta "oikeisiin" ja "vääriin" tulkintoihin ole. 

Median herättelemä kuva pohjoismaisesta idyllistä seilaa monesti Pohjolan karusta luonnosta äitiyspakkauksiin ja hyvään koulutukseen. Eksoottiset kielet, vaaleahipiäiset ihmiset, pienet kaupungit, olut, elävä designkulttuuri, erikoiset ruoat aina suomalaisesta mustasta makkarasta islantilaiseen mätään hainlihaan. Löytyykö pohjoismainen idylli enemmän Kööpenhaminan keskustan sykkeestä vai Pohjanmaan lakeuksilta?

Pohjoismaihin mahtuu niin suuri skaala ihmisiä, paikkoja, historiaa sekä tapakulttuuria, että jonkilainen yhteenveto pohjoismaisesta idyllistä on miltei mahdotonta tehdä kuullostamatta ristiriitaiselta. Vai miltä kuullostaisi toteama suomalaisesta idyllistä: Suomessa on erittäin matala lapsikuolleisuus, joten suurin osa pienokaisista syntyy terveinä tänne Pohjoismaiden itäedustukseen saaden lähtökohtaisesti ja periaatteessa yhtäläiset mahdollisuudet esim. ilmaiseen koulutukseen ja yhteiskunnan erilaisiin tukiin ja avustuksiin. Silti lasten ja nuorten masennus on koko ajan kasvussa Suomessa eivätkä korkeat itsemurhatilastotkaan maatamme liiemmin imartele. Näetkö siis idyllin problematiikan? Vastaavanlaiset tapaukset löytyvät joka pohjoismaasta, viimeisimpänä esimerkkinä Tukholman lähiölevottomuudet, jotka saivat ihmiset kenties kyseenalaistamaan ruotsalaisen kansankodin idylliä.

Mitä pohjoismaisesta idyllistä voi siis oikeasti sanoa? No, ainakin sen ettei se ole suoraviivainen. Se mutkittelee kuin suomalaiset mökkitiet konsanaan eikä minun idyllini välttämättä ole sinun idyllisi. Jos sinun idyllisi löytyy betoni-Kouvolasta eikä Vanhasta Raumasta, niin on ihan ok älähtää ääneen jonkun väittäessä pohjoismaisen idyllin olevan mallia "punainen puupirtti ja omenapuu".

Onneksi myös Turku Biennaali tarjoaa täyslaidallisen näkökulmia idyllistä. Mikäli idylli aiheena tuottaa sinulle päänvaivaa ja saa kylmänhien nousemaan otsalle, on hyvä kenties muistaa erään biennaalin kuraattoreista, ruotsalaisen Power Ekrothin sanat: "Siis mitä v****a sana idylli sitten oikein tarkoittaa? Jonkinlaista utopistista ajatusta... tarkalleen ottaen mistä?". Kenties omassa epätiedossa on hyvä kysyä neuvoa biennaalin osaavilta taiteilijoilta, jotka nostavat kysymyksen idyllistä uudelle tasolle.

Tervetuloa astumaan idylliin tälläkin viikolla!

05 Hei

Turku Biennaalin voittaja julkistettiin tällä viikolla. Voitto lähti tänä vuonna Tanskaan kun sekä omaa että sukunsa historiaa maaseudulla tarkastellut Heidi Hove saa kunnian kävellä kotiin voittajan askelein.

Tämän viikon idyllissä pureudutaan voittajatöiden, Takapihan historiaa I ja II, idylliin. Hoven lähtökohtanahan olivat omakohtaiset kokemukset suvun maatilalla, jossa hän jo lapsena viilsi jalkansa pihamaan mullasta pilkistäviin sirpaleisiin. Sirpaleet nousevat Turku Biennaalissa tärkeiksi merkeiksi vanhan sukutilan historiasta kertoen talon entisistä asukkaista. Hove on tuonut näyttelyyn myös suurikokoisen graniittilohkareen sekä valokuvan kiviröykkiöstä. Nämä molemmat sitovat esineiden sirpaleet tiukemmin tähän päivään, sillä lohkare ja valokuva kertovat Hoven maanviljelijäisoisän elämästä tilalla. Maanviljelijän tehtävänä oli saada suuret kivet pois pelloiltaan työtä haittaamasta. Loppujen lopuksi vieritetyt kivet muodostivat oman röykkiönsä tilan pihalle. Isoisän uurastus tulee lähes käsinkosketeltavaksi suurehkon kivenlohkareen nököttäessä ylhäisessä yksinäisyydessään Ars Novan ensimmäisessä kerroksessa.

Heidi Hovelle idylli oli siis hyvin henkilökohtainen asia: isoisän työ pellolla, lapsuudenmuistot haavoista jalanpohjassa ja tutun maatilan perukoille kasaantunut kiviröykkiö koskettavat eniten juuri taiteilijaa itseään, vaikka moni museokävijä voikin samaistua Hoven töihin. Henkilökohtaisen idyllin käsitteleminen ei välttämättä ole helppoa – joutuuhan siinä paljastamaan osan itsestään, tekemään yksityisestä julkista. Hoven isoisän tilalta tuotu kivi ei ole enää vain perheen yhteinen muisto isoisän työstä, vaan nyt myös museoesine ja päivät pitkät yleisön nähtävissä.

Tänä vuonna Turku Biennaalissa yksityisyyden käsittely kannatti, vaikkei se tietenkään vähennä muiden biennaalitöiden arvoa. Turku Biennaali tarjoaa kävijöilleen suurelta skaalalta erilaisia näkemyksiä idyllistä. Oletko sinä jo löytänyt omasi?

03 Hei
Photo courtesy of Heidi Hove

Turku Biennaalin 2013 voittaja on tanskalainen Heidi Hove (s. 1976). Voittajan valitsi Tukholman Nationalmuseumin johtaja Berndt Arell. Aboa Vetus & Ars Nova -museo palkitsee Heidi Hoven 5 000 euron suuruisella rahapalkinnolla ja Turku Biennaali -mitalilla.

Heidi Hoven valitsi näyttelyyn taiteilija ja kuraattori Ellen Friis.

Heidi Hove tutkii taiteessaan tavallisten ihmisten elämää sekä suhdettamme julkisiin ja yksityisiin tiloihin. Hänelle on ominaista perehtyä taiteensa esittämispaikkojen erityispiirteisiin ja rakentaa teoksensa niistä keräämiensä havaintojen pohjalta. Hienovaraisilla installaatioillaan ja interventioillaan hän muuttaa tilojen merkityksiä ja esittää vaihtoehtoisia tapoja nähdä jokapäiväinen lähiympäristö.

Berndt Arellin perustelut valinnalleen:

"Tämän vuoden Turku Biennaali, joka kerää yhteen 15 pohjoismaista taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, keskittyy teemaan idylli. Aihe voi tuntua ensin laajalta ja vaikeasti rajattavalta ja tämä tunne vahvistuukin näyttelyä ja yksittäisiä teoksia tarkemmin katseltaessa. Tulkinnat ovat suhteellisen vapaita, kokonaisuus kiinnostava ja ajauksia herättävä ollen samaan aikaan sekä haastava että provosoiva kokemus – niin kuin kuuluukin olla.

Käytin pitkän ajan tutustuen videoinstallaatioihin, joita näyttelystä löytyy monta, kestoltaan pitkää teosta. Tutkin huolellisesti näyttelyn perusteellisesti toteutetut maalaukset, kaipasin kenties valokuvateoksia, mutta vaikutuin näyttelyn kauttaaltaan korkeasta tasosta.

Yhden teoksen valitseminen tästä kokonaisuudesta ei ole helppoa tai itsestäänselvää, mutta se oli tehtäväni. Lopulta päädyin ensimmäiseen näkemääni teokseen: Heidi Hoven hienoon, tunteikkaaseen kokonaisuuteen Takapihan historiaa I ja II. Tavallaan teokset voisi nähdä kahtena erillisenä kokonaisuutena, mutta itse koin ne kahtena tarinana, jotka tukevat toinen toisiaan. Museo, jossa teos on esillä, paikan henki, on ollut alkusysäys Hovelle sijoittaa juuri nämä teokset juuri tähän ympäristöön. Vaikutuin kunnioituksesta, jota taiteilijalla oli tehtäväänsä Turussa sekä arvokasta museota kohtaan, unohtamatta kunnioitusta, jota hän tuntee omaa sekä perheensä historiaa kohtaan. Näiden lähtökohtien yhdistelmä on vahva, tunteikas ja yksityinen. Yksityisyys, jonka taiteilija kuitenkin esittää hyvinkin julkiseksi, muotoutuu omaksi kertomuksekseen, johon uskoisin monien voivan samaistua. Muisto lapsena jalkaan saadusta haavasta jatkaa läsnäoloaan vitriineissä todellisena jälkenä Heidi Hoven lapsuudenkodissa asuneista ihmisistä. Taiteilija yrittää myös lähentyä tuntemattoman kanssa rekonstruoimalla esineet, tekemällä ne siis jälleen ehjiksi ja käyttökelpoisiksi – niinkin lähelle voi siis päästä menneisyyttään. Ote on paikan hengessä, toisin sanoen museon historiallisessa Aboa Vetuksessa ja sen arkeologisissa löydöissä.

Takapihan historiaa II -teoksen puolestaan ymmärtäisin rakkaudenosoituksena taiteilijan isoisälle. Yksinkertaisella ja selkeällä otteella Heidi Hove esittää vanhan maanviljelijän koko elämäntyön. Se konkretisoituu suurena kivenlohkareena tämän maatilalta sekä valokuvadokumentointina pitkästä ja raskaasta elämästä pellolla. Taiteilijan maanviljelijänä työskennellyt isoisä omistautui kaikkina viljelyvuosinaan tilan parantamiselle itsensä sekä tulevien sukupolvien vuoksi. Hän kuljetti säännöllisesti kiviä, isoja ja pieniä, pois pelloiltaan helpottaakseen viljelyurakkaa. Kivet isoisä keräsi suureksi keoksi, joka kasvoi ja kasvoi vuosikymmenien kuluessa. Tuloksena tästä työstä syntyi pihamaan perukoille suuri kiviröykkiö, jota nyt jo tosin peittää runsas kasvillisuus, mutta jonka silti tunnistaa ihmiskäden muovaamaksi. Näyttelyssä tämä tulee silminnähden ilmeiseksi ja kauniiksi. Turku Biennaali -näyttelyssä nähtävän suuren graniittilohkareen sammalpeitto, joka matkusti kiven selässä Tanskasta asti, osoittaa sekin Heidi Hoven vakavuuden omaa taideteostaan kohtaan, ja samalla hänen pyrkimyksensä jakaa näyttelyssä osa itsestään."

Heidi Hove asuu ja työskentelee Kööpenhaminassa Tanskassa. Hän opiskeli Det Fynske Kunstakademissa Odensessa 2002–2007. Hän on yksi Kööpenhaminassa toimivan Koh-i-noor -gallerian perustajajäsenistä. Vuodesta 2012 hän on ollut myös yksi Sydhavn Station -gallerian johtajista ja kuraattoreista.

Turku Biennaalin yleisöllä on myös mahdollisuus äänestää suosikkiteostaan. Turku Biennaalin yleisöäänestys on käynnissä elokuun alkuun saakka ja voittaja julkistetaan 15.8. Yleisöäänestyksen voittaja palkitaan 1 000 euron suuruisella palkinnolla.

Kuva: Heidi Hove.

Sivut

Tilaa syöte Front page feed

YHTEISTYÖSSÄ